Korona-aikana työkaverien ja kumppaniverkosto saavutettavuus on aivan toista luokkaa kuin entisessä. Tietotyössä kaikki ovat koneilla ja kännykkä pöydällä. Koko yhteisö (työhuone, koulu, työelämä ja kv-kumppanit ) on tasa-arvoisesti saavutettavissa digitaalisten välineiden kautta. Asiat lähtevät etenemään usein nopeasti.
Kulkuri-aika ei ole kovin tuottavaa
"Oota hetki, kun mä etsin juuri parkkipaikkaa". "Mä kävelen tässä just toiseen taloon kokoukseen, mä soitan sitten sulle kokouksen jälkeen". "Mun täytyy juosta jo tuonne toiseen taloon, toiselle puolelle kaupunkia, tms." Tietotyö on työvoimavaltaista ja vaikka kuinka hienoja härpäkkeitä ja rakennuksia olisi, työvoiman tehokkaampi ja oikeisiin asioihin keskittyvä toiminta ovat avainasemassa työhyvinvoinnille ja organsiaatioiden olemassaololle. Digitalisoitunut ja paikkariippumaton työ karsii tietotyöstä "työpäivän sisältä" turhia logistiikka kustannuksia (lue siis ihmisten työajan väärinkäyttöä). Työmatkoihin käytetty aika vie yleensä minimissään logistiikkakuluina ainakin tunnin työntekijän energiavarastoista (hyvin usealla kaksi ja enemmänkin). Olisiko niin, että tämä "kulkuri-ajan" säästö omaan käyttöön (pidemmät yöunet, lehden rauhassa lukeminen tai koululaisen aamukohtaaminen) poikisikin hyvinvointia työn lisäksi myös kotiin ja perhe-elämään.
Kuinka paljon törmäilyä ja "pöhinää" on oikeasti konttorilla?
Eräs etätyö-kriittisen keskustelun teema Korona-aikana on ollut työpaikalle pääsemisen arvo ja merkitys sattumanvaraiselle kohtaamiselle. Toki niitä, aika-ajoin, tulee. Mutta eipä ole autotehtaan tuotantohihnalla työskentelevällä autonasentajalle tullut mieleenkään, että hän lähtisi jo etukäteen rikastamaan uutta osaamistaan kiertelemällä turisemassa muiden kanssa liukuhihnalla tai tehdassalissa muuten hengaillen. Itse olen sen verran työelämässä jo aikaani viettänyt, korkeakoulelämääkin katsellut, että väittäisin satunnaisten kohtaamisten rikastuttavat kokemukset olevan enemmän unelmaa ja työajan hukkakäyttöä, kuin merkittävä lisä työssä uudistumiselle. Tapaa mielelläni ihmisiä, juttelen heidän kanssaan. Yleensä se en ole minä, jolle tulee niissä tilanteissa kiire. Aikavaras, mikä aikavaras.
Koen olevani hyvin sosiaalinen ihminen, ainakin aika-ajoin. Mutta kokemukseni tuosta työpaikalla "hedelmällisestä törmäilystä" eivät aina ole siis toteutunut. Olen mennyt työpaikalle ja haluannut sosiaalista kontaktia ja sitä kaivattua keskiluokan arvostamaa "pöhinää". Kun näen kollegan, vastaus saattaa olla "en nyt oikein ehtisi, kun pitää nopeasti lukea sähköpostit ja sen jälkeen pitäisi ehtiä sinne... ja ...tänne.". Tai haahuilen yksin käytävillä, kun joustavan työajan edusta osalliset opettajat ovatkin luokissa, etätöissä tai vaikka harjoittelupaikkakäynneillä. Voisiko olla niin, että tällainen satunnainen törmäily konttorilla onkin enempikin keskiluokan etuoikeus, jota Korona-aika ja etätyökulttuuri on jollain lailla myös murentamassa ja pois viemässä. Pitäiskö tietotyöläisen kysäistä asiaa rakennusmieheltä, siivoojalta tai bussikuskilta. Miltähän sieltä ratin takaa kuulostasi tuo, "satunnainen törmäileminen".
Logistiikka ja toistemme saavutettavuus voi olla haastavaa myös digityössä. Lähinnä tietoverkkonopeudet haastavat osaa etätyöläisiä. Ikävä kyllä joskus niiden taakse voidaan myös piiloutua, kun vähän laiskottaa tai ei oikein muiden puuhien parista (vaikka olisivat ihan työtäkin) haluta tulla kuvalla sosiaaliseen yhteyteen muun työyhteisön kanssa. Tällaiset asiat haastavat, digi- tai hybridiorganisaatioiden johtamista. Lienee asian ympärille tulevaisuudessa jokin kauppakorkeakoulun professuurikin syntyvän, ellei ole jo syntynytkin.
Digiyhteisöllisyyttä oppien ja rohkeasti kokeillen
Olen huomannut, että oman lähityöyhteisö tottumus ja toiminta digitaalisessa uudessa sosiaalisessa yhteydessä kehittyy koko ajan. Vanhat roolitkin alkavat tulla esiin, verkko- ja videotyöskentelyn kehittyessä. Myös verkkoneuvotteluohjelmistojen kehittäjät kehittävät kilpaa omia sovelluksiaan. Esim. pienryhmähuoneet, niihin siirtyminen ja niissä liikkuminen on hieno mahdollisuus. Kaikki tämä oli saavuttamattomissa henkisesti ja siksi näitä ei edes monissa työyhteisöissä lähdetty kokeilemaan ennen Korona-aikaa. Mitä sitä sanotaankaan, "pakko on paras konsultti".
Kuten kuka tahansa läheisistä ja työkavereistani tietää, minun suhtautumiseni digitalisaatioon on myönteinen, utelias, kokeileva ja optimistinen. Haluan, että tietotekniikka on ihmisen asialla, vaikka jotkut sitä eivät aina uskokaan ja laittavat minut asian suhteen usein testiin ja seinää vastaan. Hyvä niin.
Hybridityö haastaa johtamista
Toivon, että Koronan aikana ja Korona-ajan jälkeen työyhteisöillä on viisautta miettiä työnteon reunaehdot ja toimintaympäristöt uudelleen. Pitää miettiä etätyöläisen tukemista omalle työpisteelleen kotikonttoriin. Organisaation fyysisissä puitteissa viihtyville, niitä ihan oikeasti ja välttämättä tarvitseville, tulee taata työtilat, joissa sataprosenttinen keskittyminen on mahdollista. Tällä hetkellä puhutaan paljon tulevaisuuden hybridiopiskelusta ja hybridityöstä. Arkipuheessa tällä tunnutaan tarkoittavan kahta asiaa. Työntekijän tai opiskelijan tekeminen voi olla joustavasti molempia, konttorilla ja kotona tekemistä. Organisaatio voi olla työn tekemisen näkökulmasta hybridi. Osa tekee työtä kotona, osa muualla. Siksi työnantajan tulee tukea 1) tuottavaa etätyötä ja etätyön hyvinvointia 2) tuottavaa konttorityötä ja konttorityöntekijän hyvinvointia sekä 3) kehittää modernien ”pöhinätilojen” rinnalle ”etäpöhinää ”tukevia toimintakäytäntöjä ja teknisiä ratkaisuja työhteisön ja innovaatio-tiimien tarpeisiin.
Itseltäni tuottava työ ei onnistu ilman omaa henkilökohtaista työhuonetta ja olenkin ollut etätyöorientoitunut käytännössä ehkä jo koko tämän vuosituhannen ajan. Silloin kun tarvitaan muita ihmisiä, tehdään yhdessä. Korona-aika on ainakin minulle opettanut, että digitaalinen yhdessä tekeminen on aivan yhtä hyvä ratkaisu kuin konttorilla ryhmätilassa toimiminen. Ilokseni olen huomannut, että etäyhteisöllisyyttä ja etäyhteisöjä tukevat toimintatavat ja teknologiat kehittyvät koko ajan hurjaa vauhtia.
Jään mielenkiinnolla seuraamaan, niin kuin varmaan moni muukin, mitä tuleman pitää.
Sitten kun.