Juha Knuuttila

Select Language

Hae tästä blogista

26.1.2015

Opiskelijan työssäkäynti ei ole niin mustavalkoinen asia

Olen 53 vuotta. Pakolliset oppikoulu- ja lukiokuviot tuli tehtyä 1967-1980. Maisterin paperit sain vuonna 1989. Tämän jälkeen opiskelua on jatkettu nk. elinikäisen oppimisen polulla. Eläkeikä häämöttää joskus ensi vuosikymmenen loppupuolella. 1980-1990-luvulla nuoren ennen opiskelun aloittamista ja opiskeluaikainen elämän- ja työkokemus olivat hyviä juttuja. Ja minusta asia on niin edelleenkin.

Opiskelijan työssäkäynti ei ole vuonna 2015 niin mustavalkoinen asia kuin usein julkisuudessa, erityisesti vanhemman sukupolven työelämän edustajat väittävät. Aikanaan asiasta käytiin vilkasta keskustelua eduskunnassakin. Viimeksi olen nähnyt asiaan "isosti" kantaa ottavan 23.1.2015 Helsingin yliopiston Kanslerin, Kari Raivion.

Keskeinen huoli vanhemmalla sukupolvella on opiskeluaikojen pidentyminen. Näin 15 vuotta korkeakoulussa opettaneena ja kahden yliopisto-opiskelijan isänä tiedän, että järjestelmä on tehnyt kaikkensa ettei korkeakoulussa opintojaan aloittanut voi työssäkäynnillään kohtuuttomasti makoilla esim. ammattikorkeakoulun puolella. Ammattikorkeakoulun rahoitus perustuu ripeään opiskelutahtiin, opiskelijan on taasen tienattava tietyt opintopisteet kuukaudessa saadakseen opintotukea Kansaneläkelaitokselta.

Opiskelun aloittamisen myöhästyminen vuodella tai parilla ylioppilaaksi pääsemisen jälkeen matkailun tai työssäkäynnin takia voidaan nähdä globalisoituvassa ja yrittäjyyttä korostavassa maailmassa myös myönteisinä asioina. Kansainväliseen vaihtoon hakeutuvista opiskelijoista suurin osa on saanut rohkeutta ja ulkomaalla asumisen kokemusta jo ennen korkeakouluopintojaan. Esim. muutaman kuukauden harjoittelu ja opiskelu Afrikan mantereella on usein jo lähtökohtaisesti niin epävarmalla pohjalla mm. harjoittelutehtävien, työyhteisön ohjauksen, majoituksen ja kohdemaan kulttuuriasioiden suhteen, ettei vanhempi sukupolvi olisi moista valintaa menneinä vuosikymmeninä edes harkinnut tekevänsä.

Työpaikan saaaminen on jo itsessään meriitti ja pätkätöissä toimiminen on nykypäivää myös korkeakouluopintojen jälkeen. Erityisesti Raivion kirjoituksesta saa sen kuvan, että nk. akateeminen ura joko yliopistolla tai työelämässä ikään kuin tuhoutuisi lyhyen aikavälin hedonistisen nautinnon hakemiseen hanttitehtävissä. Opintoja taasen tehtäisiin kun jaksetaan. Kysyn  millaisia töitä on tarjolla, jos ylipäätään on, yliopistolla? Entä millaista uraa liike-elämä tai pätkätyömaailman ansiokkaasti myös käyttöön ottanut julkinen sektori pystyy tarjoamaan nopeasti valmistuvalle?

En kuitenkaan väitä, etteikö työssäkäynti tuota myös ongelmia, mutta työssäkäynti tarkoittaa hyvin monia asioita. Työssäkäyntiä lasten ja asuntovelan hoitamisen / rahoittamisen takia, ennen opiskelua saadun viran tai työsuhteen jatkamista (jolloin virkavapaaseen ja joskus palkallisiin koulun lähipäiviin on mahdollisuutta), iltatyötä, viikonlopputyötä, keikkatyötä, hälyytysluonteista työtä, työtä yrittäjänä, jne.

Oman pitkän kokemukseni perusteella, sekä opettajana että opettajatuutorina, olen nähnyt, että työssäkäynti tukee oppimista ja opiskelua huomattavasti useammin kuin viivästyttää opiskeluaikaa. Työelämässä opintojen rinnalla sukkuloivat opiskelijat usein pystyvät ymmärtämään ja suhteuttamaan teoriaa ja käytäntöä paremmin toisiinsa. Työelämässä toimiminen antaa usein myös kullanarvoisia yleisiä työelämävalmiuksia, vaikka tehtävät eivät olisikaan omalta alalta. Esim. sosiaali- ja terveysalalla on paljon opiskelijoita, jotka jossain vaiheessa opiskelu-uraansa ovat toimineet hampurilaispaikoissa tiimien esimiesten tehtävissä. Tiedän itsekin opiskelijan, jonka kanssa työnantaja oli sopinut siirrosta toiseen yksikköön, koska hänellä on persoonaansa, opintoihinsa ja muihin valmiuksiin nähden sellaisia taitoja, joita tulehtuneessa "työyhteisössä" näytettiin tarvitsevan.
Viime aikoina myös tämä asia on ollut nk. "tapetilla". Nykyisten korkeakoululuopiskelijoiden ja tutkijoiden mielestä juuri tällaisten työyhteisö- ja johtajuusvalmiuksien kehittämisessä ovat korkeakoulut hyvin heikoilla.

Työelämän ja opiskelu-elämän rinnakkaisuus ja peräkkäisyys on minusta myönteinen asia. Usein koulu- ja korkeakouluinstituutio saattaa olla kuitenkin se suurempi ongelma. Kehittyykö yliopisto-opiskelua tai ammattikorkeakoulu oppimisympäristönä sellaiseen suuntaa, joka huomioi entistä paremmin vallitsevan tilanteen. Joustavia opiskelupolkuja kehitetään, verkko-opetusta järjestetään ja muutenkin opetussuunnitelmallisilla ratkaisuilla haetaan sellaisia joustoja ettei opiskelu ja työnteko ole toisiaan kiusaavia mörköjä. Mutta tosiasia on, että sekä poliitikot, korkeakoulujen rehtorit ja opettajat ovat aikansa ja omien oppimisympäristöjensä tuotteita. Nykyisiä opiskelijasukupolvia arvioidaan ehkä liikaa meidän ikäpolvemme tekemisten ja meidän toimintaympäristömme logiikalla. Kyvykkyydessä lähteä kehittämään oppimisympäristöä uuteen suuntaan, vasten meidän omaa kokemusmaailmaamme ja työskentelytottumuksia, on myös paljon parannettavaa.

Muutos on kuitenkin käynnissä. Opiskelussa ja työelämässä. Nuorelle, opiskeluikäisille se on realiteetti, nyt ja tulevaisuudessa. Oman loppu-uransa näkökulmasta, työpaikkansa, -kykynsä, -ilonsa ja -innostuksensa nimissä, myös vanhempi sukupolvi "ei saa jäädä tuleen makaamaan". 

Ei kommentteja: