Helsingin Sanomissa julkaistiin 18.11.2018 artikkeli joka oli otsikoitu "Tutkimus paljastaa: Koulujen uudet menetelmät heikentävät oppimista merkittävästi". Itse tietotekniikan hyödyntämistä jo pitkään "harrastaneena" sekä käänteistä pedagogiikkaa ja opettajavalmentajuutta Turun ammattikorkeakoulun Sosionomi (AMK) koulutuksessa kehittäneenä, haluan tuoda esiin omia näkemyksiäni.
Jos tietokoneiden käyttö (lähiopetuksessa) ei ole suunnitelmallista, opiskelijan roolia ja toimintatapaa ajattelun lisäämiseen ei tueta, houkutella, motivoida ja joskus jopa pakoteta ja opettaja ei ota valmentajan eli motivaattorin, palautteen antajan, yksilö- ja ryhmäprosessien tukijan jne roolia, tulos on tämä.
Ja miksei olisi. Kun sähköiset laitteet on hyvin nopeasti kannettu luokkahuoneisiin, opettajakunta pysyy vaihtelevasti muutoksen vaatimalla tiellä, mikä on myös ymmärrettävää. Tällaiset "emeritus-artikkelit" ja voimakkaasti kehityspsykologiaan kiinnittyvät lähtökohdat jättävät vähälle huomiolle oppimisympäristö-viitekehyksen ja ikävä kyllä myös teknologisen determinismin (ps. katsokaahan puhelimianne) aiheuttaen ikävä kyllä joskus " mitä minä sanoin -efektin " (lehtileikkeitä ilmestyy opettajayhteisöjen ilmoitustauluille). Muutoksen analyysi on kuitenkin aina paikallaan, ratkaisukeskeisyydestä puhumattakaan.
Myös itseohjautuvuuden tukemisessa nähtiin artikkelissa ongelmia. Totta minusta myös on, että oppimisyhteisöissä (akateemisissakin) joko ideologisista syistä tai johtamishaluttomuudesta kuulee ja näkee puhetta, jossa itseohjautuvuus nähdään kovin staattisena ja sisäsyntyisenä behavioristien tukahduttamana yksilön perusominaisuutena. Oman pitkän kokemukseni perusteella näen itseohjautuvuusjanan, jonka keskiarvon alapuolella olevan porukan oppimisen tukemisessa meitä erityisesti tarvitaan, matkalla siihen itseohjautuvuuden unelmaan, jota itsekin kannatan ja siinä näiden 57 vuoden opiskelun aikana yritän itseäni tsempata.