Talentia ammattijärjestön ammattilehdessä artikkeli "kohti näyttöön perustuvaa sosiaalityötä pysäyttää". Pakko vähän reflektoida asiaa, vähän moneen suuntaankin. Tuntuu, ettei ilman sitä pysty jatkamaan matkaa.
Tunnistan teemat ja keskustelut jo vuosikymmenien ajalta. Jälkiviisautta, itseruoskintaa ja yliopistolta pään piiloon laittamistakin. Kun olisi aika pistää tuulemaan, meillä on linnoittauduttu etiikka ja työntekijän autonomiakysymyksiin. Professorit ja tohtorin taas, minne lie sote-keskustelujen norsunluutorneihin.
Juttu myös koskettaa, koska kollega-Marjon kanssa olemme rakentaneet ikäihmisten vaihtoehtoisten asiakasryhmäkohtaisia opintoja. Tällaisia ei ole koskaan ollut Varsinais-suomalaisessa sosiaalialan opistoasteen tai ammattikorkeakoulun sosionomi (AMK) tutkinnossa.
Nyt kun meillä SosKas-toimintaympäristössä homma käynnistynyt, tämä artikkeli saa ainakin omalla kohdallani pääni kääntymään vahvasti gerontologisen sosiaalityön tutkimuksen puoleen ja suuntaan. Mitä oikeasti tiedetään? Missä vaikuttavimmat sosiaalisen- ja psyykkisen tuen toimintakäytännöt? Mitä ovat vaikuttavimmat tavat osallistaa? Mitä on vaikuttava "voimaannuttaminen"? Löytyykö selkeää selkärankaa sieltä suunnasta?
Tuulet kehittämistyössä ovat onneksi juuri nyt myönteiset, sekä uusien ikäihmisten palveluiden laatusuositukset että Varhan asenne haluaa kaiken osaamisen ikäihmisten kanssa tehtävän työn kehittämiseen ja toteuttamiseen. Pelkän "tippaiita" tai "kipusisko" asenteen aika ikäihmisten palveluissa alkaa olla ohi.
Vaikka tämä sodanjälkeisten sukupolvien, emeritustason vuodatus on täynnä pessimismiä, uskon että 1980-1990 lapset, nykyammattilaiset saavat laivan nokkaa kääntymään. Niin pal fiksuu porukkaa esim. minun takaani on tulossa sekä sosiaalityön ja -ohjauksen kentälle että opetus-/tutkimustyöhönkin. Jos virheitä on tehty, nostetaan käsi pystyy reilusti. Ja jatketaan matkaa eteenpäin.
