Ensiksi lääkepurkkien määräämisen ja haavojen hoidon raskauttamat lääkärit ja hoitajat yrittävät vastata myös hyvää hyvyyttään psyykkisiin ja sosiaalisiin kysymyksiin liittyvän tuen antamisesta. Lääkäreillä ja sairaanhoitajilla ei ole hajuakaan sosiaalialan ammattilaisten työkentästä ja osaamisesta. Heillä ei ole myöskään aikaa ja osaamista tehdä sitä. Hyvä kun pystyvät hoito- ja lääketieteen viimeisintä kehitystä seuraamaan ja siinä fyysisen toimintakyvyn tukemisen osaamistaan kehittämään.
Toiseksi, kuten oheisesta kansalaisaloitteesta hyvin näkee, esim. päihdeongelmaisen omaisetkin tuntevat sosiaalityöntekijän roolin ainoastaan sosiaalisen kontrollin näkökulmasta. Aloitteen perustelusta huomaa, että kokemus sosiaalityöstä painottuu mm. lastensuojelun sosiaalityöntekijän sosiaalista kontrollia edustavaan puoleen ja valtaan. Sosiaalisen tuen näkökulma jäänee tyystin esim. huumeomaisilta piiloon. Tämänkin voi lukea aloitteesta. Näyttää siltä, että jos omaisia kritiikittömästi kuullaan, päihdehuoltoa haluttaisiin kapea-alaistaa ja siilouttaa tehokkuuden nimissä lääketieteen avulla hoidettavaksi asiaksi. Samaan aikaan kyseisessä aloitteessa kuitenkin korostetaan asian psykososiaalisen lisätuen tarvetta. Aloitesivun blogitekteissä kritiikkiä osoitetaan myös hoitopolun alussa oleviin digitaalisia itsearvioinnin välineitä kohtaan. Aloitteessa on myös paljon ristiriitaisia toiveita.
Kolmas syyllinen TEHU-puheen lisääntymiselle löytyy sosiaalityöntekijöiden, sosiaaliohjaajien, sosiaalialan tutkijoiden ja opettajien parista. Sosiaali- ja terveydenhuollossa on kolme miekkaa: lääketiede, terveydenhuoltoa ja sosiaalihuolto. SOHU- ammattikunnan tulee teroittaa YHDESSÄ omaa miekkaansa yhä monimutkaisemman maailman ja hyvinvointihaasteiden kanssa. Edes miljoonien lottovoittona saadut tutkimus- ja kehittämisrahoitukset eivät SOHU-miekkaa terävöittäisi ja kiilloittaisi. Tarvitaan sisäistä ja ulkoista tuotteistamista: keskustelua sekä rohkeampaa viestintää sosiaalihuollosta. Esim. tulevien vuosien opetuksessa ja seuraavassa opetussuunnitelmatyössä sosiaalihuoltolain tulisi olla koulutuksen raamattu ja perustuslaki, josta kaikki lähtee ja kaikki palaa, myös varhaiskasvatauksen sosionomikin.
Sosiaalialan opettaja ei voi olla tulevaisuudessa vain kvartaalien valmistumislukuihin tai Pepin totsu-laatikoiden täydelliseen täyttämiseen panostava ammattikorkeakoulukansalainen. Tutkintosäännön ja rehtorin ”lehdistötilaisuuksien” seuraamisen rinnalle pitää sekä opettajien että yksikön kokonaisuutena raivata lisää aikaa mm. henkilö - ja organisaatiotason kontaktipinnan vahvistamiseen Varhaan, yrityksiin ja järjestöihin sekä ammatti-identiteetin, yhteiskuntatieteellisen ja sosiaalitieteellisen osaamisen vahvistamiseen.
Mitenkäs se menikään: täytyy tuntea itsensä, olla reflektiivinen, kasvaa ja oppia pitämään puolensa ja tuntea rajansa, jotta yksilö tai työntekijä pärjää elämässä tai työssään. Samaa koskee myös organisaatiota. Niin sosiaali- ja kasvatusalan yksikköä Turun ammattikorkeakoulussa, sosiaalityötä- ja sosiaaliohjausta Varsinais-Suomen hyvinvointialueella.
Moniammatillinen yhteistyö vaatii jokaiselta ammattilaiselta oman alansa rautaista ammattitaitoa, ymmärrystä oman osaamisensa, roolinsa ja ajankäytön rajallisuudestaan työssä sekä perehtymistä muiden ammattiryhmien osaamiseen. Näin syntyy vielä se puuttuva luottamuspääoma, joka vielä tutkimustenkin mukaan terveydenhuollon eri ammattiryhmienkin väliltä puuttuu.
Tehdään me kuitenkin sosiaalihuollossa parhaamme. Ei ainoastaan Turun ammattikorkeakoulun töissä, vaan myös työuran jälkeen vapaaehtoistyössä, järjestöissä, yritystoiminnassa ja politiikassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti